Pääaineena EKG

Google Translate lienee maailman hauskin keksintö, niin paljon on vitsiä väännetty sen epätoivoisista yrityksistä kääntää kieleltä toiselle yhtä jos toista. Epäilen jopa, että koneen lingvistiseen algoritmiin on Otaniemen huumorilla tahallisesti ohjelmoitu kieli poskeen, eikä keskelle suuta.

Kerran tutkittavani ollessani saan Google Translaten ansioista lukea monitorista, että sydämeni toimintaa seuraava yhdysvaltalainen laite "opiskelee EKG:tä". Nykyään lähes mikä vain tuntuu kelpaavan opinnoiksi! Reading ECG lukisi varmaankin laitteen alkuperäisellä kielellä.

Minua pelottaa ylimielisyys, jonka Pisa-mittausten mairittelevat vertailut ovat tuoneet koulujärjestelmäämme. Olen toisaalla nähnyt vilaukselta, minkälainen on oikeasti hyvä koulu kun kaksi teini-ikäistä tytärtäni, sattumalta parin kivenheiton päässä Googlen pääkonttorista, saivat käydä vuoden verran yhdysvaltalaisia huippukouluja. Kieltämättä välillä tuntuu siltä, että luokseni Suomeen palattuaan, neitoset käyvät koulun sijaan päiväkerhossa.

Palo Altossa vaaditaan ehkä kouluissa välillä liikaa ja niiden luoman paineen alle musertuneena useat teinit päättävät joka vuosi traagisesti elämänsä. Tosin paineet saattavat tulla kotoa, ei niinkään kouluista. En tiedä, koska en itse ollut siellä, mutta omien tyttöjeni osalta väitän, että kun näiden koulujen kovaan opetussuunnitelmaan tarttuivat heidän sopivan rennot otteensa, tuloksena oli sekä hyvät oppimistulokset että ikimuistoinen onnellinen vuosi äitinsä kanssa Kalifornian ikuisessa auringossa.

Suomessakin monet teinit voivat pahoin ja räjäyttävät itsensä ja ostoskeskuksia vaikka koululaitostamme kehitetään vastakkaiseen, yhä kevyempään suuntaan. Sen huomasin tällä viikolla, kun seitsemäsluokkalainen perilliseni luetteli mitä ihmeellisimpiä listoja siitä, mitä aineita seuraaville lukuvuosille voi valita itsensä viihdyttämiseksi.

Tyttärilläni on nyt ja vain nyt aivot, jotka oppivat helposti asiat, joiden omaksumiseen vähänkin vanhempana menisi monikertaisesti aikaa ja vaivaa, tai saattaisi olla jopa mahdotonta. Nyt kannattaisi keskittyä olennaiseen: matematiikkaan, logiikkaan, kieliin, oppimistaitoihin ja puhetaitoon.

Jos minulta kysyttäisiin, paljon muuta ei kouluun tarvitsisikaan, koska noiden avulla voi opetella lähes kaiken muun. Jos lukutaitoiseksi, keskittymiskykyiseksi ja oppimishaluiseksi kasvatettu nuori viettäisi kirjastossa sen ajan, joka menee koulussa muiden oppiaineiden tunneilla tuhertamiseen, maamme voisi kenties joskus kasvaa ihan oikeaksi sivistysvaltioksi. Täällä kehdattaisiin ja uskallettaisiin väitellä jopa Björn Wahlroosin tai Esa Saarisen kanssa, ja Jukka Halla-Ahon näennäisajattelulle sen arvonsa mukaisesti naurettaisiin.

Ok, en ole naiivi, historian, biologian ja kemian opptunneilta säästynyttä aikaa teinit tuskin viettäisivät kirjastoissa vaan somessa ja lattekuppien äärellä, mutta vääriin kuvitelmiin perustuu myös nykyinen lähestyminen nuortemme opettamiseen.

Taideaineet kuvataide ja musiikki ovat muuten asia erikseen. En tohdi väittää, että matematiikan ja kielten avulla oppisi niitä. Mutta riittäväti olen kuunnellut musiikkia ja nähnyt kuvia, jotka suurin osa nuoristamme koulussa saavat aikaan väittääkseni, ettei niillä tunneilla synnytetä vuosisatamme Sibeliuksia tai Gallén-Kalleloita, ei edes niiden kriitikoita.

Onko siinä mitään järkeä, että jo ennen kouluikää vaikkapa pianoa tai kitaraa soittamaan oppineet istuvat koulussa tuntitolkulla haukottelemassa kun heidän vähät välittäville kanssateineilleen yritetään selittää mikä on synkooppi? Ehkä taideaineiden oppimiseen käytetyt resurssit olisi parempi rakentaa - kuten urheilun maailma - koululaitoksen ulkopuolelle?

Toisaalta olen myös ihmetellyt sitä, että etenkin alakoulun päivät Suomessa ovat kovin lyhyitä. Lapset lähetetään pian lounaan jälkeen yksin koteihinsa loikottelemaan pariksi tunniksi, jonka jälkeen, liian nopeasti ahmitun aterian perään, koko perhe pyörii stressaantuneena pitkin pitäjää lasten harrastuksesta toiseen. Joissakin maissa, kuten esimerkiksi Ranskassa ja Yhdysvalloissa, harrastuksiin hyödynnetään koululaitoksen arvokasta infrastruktuuria, mutta ei välttämättä täytetä niiden niukkaa tuntiresurssia harraste-aineilla. Perheet kerääntyvät sitten illaksi syömään rauhassa ja viettämään iltaa; läksyjäkin voi tehdä yhdessä jos tarve vaatii.

Keskustellessani 13-vuotiaan tyttäreni kanssa siitä, minkä kielen hän ensi vuodeksi valitsisi - espanjaa hän halusi mutta sitä ei ollut tarjolla vaikka esimerkiksi oppiainetta 'pallopelit' kylläkin - hän ajatteli myös kauemmas ja kyseli, mitäköhän koulujen jälkeen pitäisi opiskella.

Tyttö oli huomannut, ettei maailma ole sellainen, jossa jokin valittu opinpolku toisi selkeän ennusteen tulevasta työllistymisestä. Perinteiset työpaikat ovat pian anomalia kaikenlaisen itsensä työllistämisen sivupolulla. Kaikki ovat saaneet humanistin työmarkkinat.

Tyttäreni kysymys on vaikea. Suomessa ei ole oikein koskaan ymmärretty, että joitain poikkeuksia lukuunottamatta jossa ammattitaito on tärkeä osa opetusta- kuten lääketieteessä, osassa luonnontieteitä, ehkä juridiikassa - yliopiston tärkein tehtävä olisi opettaa ajattelemaan. Ei vain jotain tiettyä ainetta, vaan ajattelemaan järjestelmällisesti ja kriittisesti yleensäkin, kyseenalaistamaan, löytämään uusia näkökulmia. Maisteri osaa oppia uusia vaikeita asioita itsenäisesti.

Tiedän, että jos professoreilta kysytään, näin väitetään olevankin, mutta kyllä muuallakin esimerkiksi osastonjohtajat ja projektien vetäjät sanovat tekevänsä hyvää ja oikeansuuntaista työtä kun heiltä itseltään kysytään, vaikka oltaisiinkin menossa aivan päin honkia.

Esimerkiksi Englannissa, jossa olen asunut, kiinnitetään monesti rekrytoinneissa enemmän huomioita arvosanoihin kuin oppi-aineisiin, koska ne kertovat ahkeruudesta, oppimiskyvystä ja älystä, jotka ovat se varsinainen resurssi, josta työntekijälle kannattaa maksaa. Paljonkohan keskimääräinen markkinointiekonomi muistaa viisi vuotta valmistumisestaan siitä, mitä kauppiksessa tuli päntättyä?

Aika vähän, olen huomannut, asiaan liike-elämässä perehtyessäni. Jos hän on fiksu ja ahkera, sillä ei ole väliä, muistaako vai ei koska, kuten muukin tieto, ymmärrys markkinoinnista kehittyy ja muuttuu eikä viisi vuotta vanhan kirjan opeilla välttämättä tekisikään enää mitään. Tosin samaan kaupallisen suunnittelun työhön voisi soveltua, joskus paremminkin, vaikkapa älykäs kirjallisuustieteen maisteri, joka sentään tuntee yhdyssanasäännöt, tietää ettei sydämeen mahdu kahta ämmää ja sen lisäksi, että tunnistaa nimen Goethe, on myös lukenut häntä.  

Miten siis tytärtäni neuvoin? Sanoin, että on mainiota jos hänelle muutaman seuraavan vuoden varrella kehittyy erityinen mielenkiinto jotain ainetta kohtaan, mutta vaikkei niin kävisi, niin tähtäisi kuitenkin yliopistotason opintoihin. Ne ovat kalliin hyvinvointivaltiomme suurin lahja nuorilleen, eikä siitä kannata kieltäytyä, oli sitten valittu aine mikä tahansa.

Asetanko kohtuuttomia paineita, johdatanko tyttäreni onnettoman ylisuorittajan elämän porteille jos ilmaisen näin suoraan, kenties elitistisesti jopa, että olisi tyhmää olla päätymättä maisteriksi? Toivottavasti en.

Oli minulla myös eräs lisäehdotus. Kehotin tyttöä opettelemaan ohjelmoimaan. Jos ei muuta, sen avulla voisi tehdä itselleen pieniä näppäriä appseja, mutta ohjelmointitaidoilla lienee myös tulevaisuudessa ihan kaupallinenkin arvo. Elleivät tietokoneet singulariteetin myötä pian valtaa ohjelmointia itselleen, koodaamalla voi rakentaa uran viihteen, teollisuuden, lääketieteen tai - kuten Google Translate todistaa - huumorin parissa.