Jeesus Dantzigilainen
Filosofi Arthur Schopenhauer oli monesta päätellen varsin epämiellyttävä mies.
Hän taisteli teininä oikeudessa periäkseen suuremman osan isänsä konkurssipesästä kuin äitinsä ja sisarensa, ja oli muutenkin perheelleen tyly. Hän piti luentoja Berliinin yliopistolla, itsepäisesti ja tahallaan samaan kellonaikaan kuin halveksumansa Hegel, mitä ilmeisimmin toivoen, että tämä menettäisi oppilaitaan hänelle itselleen. Kun Schopenhauerin luennot kuitenkin kaikuivat kerta toisensa jälkeen tyhjille saleille, hän lopetti varsin lyhyen yliopistouransa kokonaan sen sijaan, että olisi siirtänyt luentojensa ajankohtaa.
Kerran hän työnsi kotinsa ulkopuolella omasta mielestään liian kovaäänisesti meuhkanneen keski-ikäisen naisen alas portaita. Nainen vammautui työkyvyttömäksi. Schopenhauer riiteli viisi vuotta päästäkseen velvollisuudestaan maksaa hänelle vahingonkorvauksia. Ei päässyt, ja kun tuo nainen sitten lopulta kuoli, Schopenhauer iloitsi siitä ja kirjoitti tyytyväisyyttä huokuvan, ivallisen ja kaksimielisen päiväkirjamerkintänsä Obit anus, abit onus.
Hän rakensi tunnetun pessimistisen filosofiansa alle 28-vuotiaana, käsittääkseni oman aikansa filosofien mielestä epämiellyttävän yksinkertaisesti, vailla merkkejä suuresta syvällisestä lukeneisuudesta. Hän lähinnä keksi yhdistää Platonin ideat, Kantin metafyysiset oivallukset ja ne Upanishadien perusopit, jotka jokainen lukutaitoinen hindu oppii jo lapsena.
Aikaansa nähden harvinaisen selkeällä saksalla hän selitti miten tietoisuus kohtaa täynnä kärsimystä olevan maailman. Hän kirjoitti, että mikäli kärsimys ei suorastaan ole elämämme tarkoitus, olisimme harvinaisen huonosti varustettuja olemassaoloomme. Mikäli olen Schopenhaueria lainkaan ymmärtänyt, kärsimyksestä pitäisi irrottautua pohdinnan kautta. Tuolloin tietoisuuden ydin saisi olla rauhassa sitä kantavalta orgaaniselta lemulta, mielen metafyysisiä käsitteitä huokuvilta aistimuksilta ja niistä koostuvan henkilön maallisilta tekemisiltä.
Mutta hänhän oli paskiainen. Seurasiko hänen pessimisminsä siitä, että hänen sielunsa sisin minuus joutui paskiaisen silmin maailmaa tarkastelemaan?
Olen optimisti ja olen sitä myös Schopenhauerin suhteen. Ehdotan vaihtoehtoista tulkintaa Schopenhauerin elämästä ja kirjoituksista. Ehkä hänen varsinainen opetuksensa olikin tämä: "Älkää olko sellaisia vihaisia narsisteja kuin minä elämälläni näytän olevani. Olkaa hyviä toisillenne!"
Kärsimyksellään hän siis ilmeisesti halusi pelastaa ihmiset, hän kärsi meidän kaikkien puolesta. Näin joulun aikaan sanoisin, että onpa siinä tuttu tarina.
Hän taisteli teininä oikeudessa periäkseen suuremman osan isänsä konkurssipesästä kuin äitinsä ja sisarensa, ja oli muutenkin perheelleen tyly. Hän piti luentoja Berliinin yliopistolla, itsepäisesti ja tahallaan samaan kellonaikaan kuin halveksumansa Hegel, mitä ilmeisimmin toivoen, että tämä menettäisi oppilaitaan hänelle itselleen. Kun Schopenhauerin luennot kuitenkin kaikuivat kerta toisensa jälkeen tyhjille saleille, hän lopetti varsin lyhyen yliopistouransa kokonaan sen sijaan, että olisi siirtänyt luentojensa ajankohtaa.
Kerran hän työnsi kotinsa ulkopuolella omasta mielestään liian kovaäänisesti meuhkanneen keski-ikäisen naisen alas portaita. Nainen vammautui työkyvyttömäksi. Schopenhauer riiteli viisi vuotta päästäkseen velvollisuudestaan maksaa hänelle vahingonkorvauksia. Ei päässyt, ja kun tuo nainen sitten lopulta kuoli, Schopenhauer iloitsi siitä ja kirjoitti tyytyväisyyttä huokuvan, ivallisen ja kaksimielisen päiväkirjamerkintänsä Obit anus, abit onus.
Hän rakensi tunnetun pessimistisen filosofiansa alle 28-vuotiaana, käsittääkseni oman aikansa filosofien mielestä epämiellyttävän yksinkertaisesti, vailla merkkejä suuresta syvällisestä lukeneisuudesta. Hän lähinnä keksi yhdistää Platonin ideat, Kantin metafyysiset oivallukset ja ne Upanishadien perusopit, jotka jokainen lukutaitoinen hindu oppii jo lapsena.
Aikaansa nähden harvinaisen selkeällä saksalla hän selitti miten tietoisuus kohtaa täynnä kärsimystä olevan maailman. Hän kirjoitti, että mikäli kärsimys ei suorastaan ole elämämme tarkoitus, olisimme harvinaisen huonosti varustettuja olemassaoloomme. Mikäli olen Schopenhaueria lainkaan ymmärtänyt, kärsimyksestä pitäisi irrottautua pohdinnan kautta. Tuolloin tietoisuuden ydin saisi olla rauhassa sitä kantavalta orgaaniselta lemulta, mielen metafyysisiä käsitteitä huokuvilta aistimuksilta ja niistä koostuvan henkilön maallisilta tekemisiltä.
Mutta hänhän oli paskiainen. Seurasiko hänen pessimisminsä siitä, että hänen sielunsa sisin minuus joutui paskiaisen silmin maailmaa tarkastelemaan?
Olen optimisti ja olen sitä myös Schopenhauerin suhteen. Ehdotan vaihtoehtoista tulkintaa Schopenhauerin elämästä ja kirjoituksista. Ehkä hänen varsinainen opetuksensa olikin tämä: "Älkää olko sellaisia vihaisia narsisteja kuin minä elämälläni näytän olevani. Olkaa hyviä toisillenne!"
Kärsimyksellään hän siis ilmeisesti halusi pelastaa ihmiset, hän kärsi meidän kaikkien puolesta. Näin joulun aikaan sanoisin, että onpa siinä tuttu tarina.
Kommentit
Lähetä kommentti